Eilen sain uuden pesukoneen, pulsaattori-sellaisen, isoäidinaikaisen. Pyykit sisään ja kun on pessyt päästetään vedet pois ja taas uudet vedet tilalle, liian työteliästä suomalaiselle. Edellinen oli ihan helppokäyttöinen, sivusta täytettävä, mutta letku vuoti. Olisi selvinnyt hanan korjauksella, ei - vuokraemäntä päätti ostaa uuden. Ja nyt uuden uutukainen kone odottaa pyykkäriä. Voi itku!
Vieraat lähti aamulla ja minä painelin toimistolle (kuva). Muuten, yksi kollegoista haaveilee pääsevänsä joskus Portugaliin, koska siellä on joku komea jalkapalloilija nimeltään Luis Filo, lienee huonompiakin syitä valita maa mihin haluaa matkustaa. Lounaalle menin itsekseni, tuntui että sosiaalista elämää oli viikonlopun aikana ihan tarpeeksi ja nyt oli tarve olla yksin. Se ei vain ole mahdollista täällä Kiinassa. Kiinalaisia ei pääse pakoon, jopa asunnossakin vaikka ei näe, niin kuulee kiinalaisten olevan joka puolella. Kuulin tässä eräänä päivänä Jorma Eton runosta lauseen; jokaisen suomalaisen ystävänä on toinen suomalainen. Ei enää kauan, kiinalaisten invaasio Suomeen on alkanut. Jatkossa parasta hyväksyä vain että jokaisen suomalaisen ystävänä ja sukulaisenakin on kiinalainen. Niin se menee.
Tänään siis söin tukevan lounaan katukuppilassa 3yania siis noin 30 senttiä. Hinta ja laatu kohdallaan. Ostin vielä toimistoon kilon muffinsseja noin 22 kpl 5y, eli 50 senttiä. Ja iltakävelyllä vielä pistäydyin leipomossa, mukaan lähti leivos ja pari pullaa, hintaan 19y. Siitäkös hinnasta riemastuin ja totesin ”onpa aika kallista”, johon paikalla ollut kiinatar sanoi ”päinvastoin todella edullista”. Vähän nolotti koska hän oli oikeassa, todella edullista. Niinpä, joskus suhteellisuudentaju vähän heikkenee ja tulee noloja virhearvioita. Onneksi homma meni amerikkalaisten piikkiin. Kiinassa länsimainen ihminen mielletään joko amerikkalaiseksi tai englantilaiseksi.
Olen ottanut tehtäväkseni vähän opettaa kiinalaisille liikennekulttuuria. Hävyttömät ovat muutaman kerran yrittäneet ajaa varpailleni. Se ei oikein sovi vaikka jalkani ovatkin 10cm pitemmät kuin paikallisilla, vaadin välittömiä liikenneturvallisuuden parantamissuunnitelmia. Olen päätynyt siihen että kolmelle autoilijalle per päivä annan jonkinsortin sokkihoitoa liikennekäyttäytymisessä. Joskushan se kuitenkin on aloitettava, emmehän halua barbaareja Suomen teille. Meillä on jo venäläiset rekkakuskit ja jos Ganbei miehet vielä tulee käy suomalaiset vähiin. Kun olen ylittämässä katua niin ojennan kaksi sormea ja huudan ”paikka”. Hölmistyvät, ainakin hetkeksi ja muutamat siirtävät jalan jarrulle. Siinä ovat haavi auki kiinanpojat, harvemmin kuitenkaan naiset. Saatan taputtaa konepeltiä ja olenpa yhdelle heittänyt lentosuukon. Ressukka meni ihan veteläksi. Ja näytti olevan vaikeuksia jatkaa matkaa. Jatkossa varmasti muistaa. Tehokasta ! Kiinalainen työkaveri varoitteli etten ihan hurjaksi heittäydy. Ja suositteli että katua ylittäessäni kuulemma pitää kääntää selkä autoille. Jos auto ajaa takaapäin päälle ja kuolen niin syyllinen on autoilija mutta jos auto tulee rinnuksille niin olen edelleen kuollut ja kaiken lisäksi syyllinenkin. Nyt sitten ymmärsin miksi ihmiset oudosti kiemurtelee katua ylittäessään. Tarjoavat selkäpuoltaan autoilijoille, halpa henkivakuutus.
Iltapäivän netti oli toimistolla poikki. Mitäs nyt salataan? Aina sillointällöin nettiyhteys on poikki. Onko jotain isompaa menossa täällä kiinanmaalla? Onneksi olin heti aamulla laittanut Paula Koivuniemen levy-yhtiölle postia. Toivoin Paulan kuuntelevan yhden levyn, uusi hitti suomen iskelmätaivaalle. No, katsotaan saanko koskaan viestiin vastausta.
Iltakävelyllä istuin hetken puistossa ja otin muutamia kuvia, salaa mm poliiseista. Huomasivat kuitenkin kuvaamiseni ja lähtivät tulemaan kohti. Joten en voinut kuin poistaa ne kuvat äkkiä. Ja otin jo passin esille. Halusivat nähdä vain mitä kuvasin. Näytin heille kamerasta ihan asiallisia kuvia. Pahoittelivat aiheuttamaansa häiriötä ja toivottivat hauskaa iltaa. Ja minua keljutti.
Koti-ikävä on vaivannut tänään, pullan mussuttaminen on selvä merkki siitä. Ja olen huomannut itsessäni Tukholman syndrooman merkkejäkin. Siis se tauti joka iskee panttivankeihin kun alkavat tuntea vetoa kaappajiaan kohtaan. Minulle on näin käymässä. Hetkinen! En ole panttivanki tämän maan, mutta samanlaisia oireita huomaan itsessäni mm torakat nuo pikkupyrkyrit, ovat alkaneet kiehtoa mieltäni kovasti. Inhon sijasta olen huomaanut ajattelevani niistä ihan inhimillisesti. Esim eilen illalla kun tein sänkytarkistusta huomasin ajattelevani miltä tuntuu kun torakka juoksee selkää pitkin. Ei pahalta, vähän vain kutittaa. Ja herra Rotta on saanut nimen Jorma. Ansa on edelleen viritettynä. Selvästi jo toivon Jormassa olevan sen verran miestä ettei kaikenmaailman kotkotusten edessä lankea. Tiputtakaa minut maanpinnalle. Kiitos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti